Ikävöinti kotoisesta Suomesta kaikkosi heti, kun astuin lentokoneesta vesisateeseen Helsinki-Vantaalle - niinhän minulle oltiin jo luvattu 5 tuntia 43 minuuttia sitten. 

Järisyttävin pelokkain ilmein vierustoverini, Michael, jonka kanssa olin rupatellut viiden ja puolen tunnin ajan maailman menosta, katsahti minua ja kysäisi "Are you sure about that?" kun vilkaisi lentokentän ikkunoista sisään. Nyökyttelin innokkaana. 

Tällainen siis on Suomen kesä, jota kaikki tuntuvat rakastavan. Tällä hetkellä kaipaan niin suuresti takaisin Dubaihin, kirjoittaessani tätä, palatessani takaisin koulun penkille, kovalle sellaiselle. Ne kolme kuukautta siellä olivat.. no elämäni paras kokemus, vaikka olinkin aina vain "turisti".

Michael katsoi minua edelleen järkyttyneenä - hän viettäisi täällä kuulemman seuraavan vuoden, nauttien "maailman parhainta koulutusta". Michael on siis vaihto-oppilas, Australiasta, joka Dubain kautta lensi viileään Suomeen. En siis entuudestaan häntä tuntenut. Nuo viisi ja puoli tuntia olivat siis ehkä ainoat, jotka hänen kanssaan vietin. Minä jatkoin lentämistäni parin tunnin jälkeen kotomaisemiin - en sen tarkemmin niistä kerro, mutta Michael jäi Helsinkiin. 

Mutta niin, siihen ikävään. Se katosi siis saman tien kun astuin ulos lentokoneesta, 40 asteen helteistä, juuri ja juuri 15 asteeseen, sateiseen Suomeen. 

Tosin, ensimmäinen asia minkä tein - minä juoksin lahjatavarapuotiin, suklaan perässä, se onkin niitä harvoja asioita joita oikeasti kaipasin - suklaata ei niin hyvää saanut Dubaista, kuin Fazerin sininen. Kahvi - se oli mielessäni seuraavaksi, vaikka sitä olinkin nauttinut huone toverini Marienkin edestä. Mariesta myöhemmin, hänestä saisi oman blogimerkinnän, jos toisenkin. 

Seuraavana soitin äiteelle, että olin laskeutunut turvallisesti kotimaahani, äiteen ääntä oli ikävä - skypen välityksellä se on aivan erilainen. 

Neljä tuntia myöhemmin, keräsin laukkujani, siis niitä oli tuplaten siitä mitä lähdin, kotikaupungissani. Veljeni vastassa, äitini vastassa, isäni vastassa. Olin onnellinen, juuri tässä, kun huomasin, että minä oikeasti ikävöin, mutten Suomea, vaan tuota hullinkurista perhettäni. 

Lentoni aikana perhe oli jännittänyt, pääsenkö takaisin, minä itse mietin vain miten niin. Ulkona minut kohtasi kyllä todellinen kesämyrsky. Ukkonen oli pahin mahdollinen. Minusta se oli outoa. Dubaissa ollessani, olin päässyt kyllä toteamaan, millainen on sateinen päivä siellä. Säätiedotuksessa ilmoitetaan, että sadetta luvassa - paikalliset varautuvat sateenvarjoilla, minä en - sade on "niin nähty". Iltapäivällä tulee kahden minuutin ajan muutamia pisaroita - ehkä yhteensä vesilasillinen koko kaupungissa ja that's it! Minä järkytyin, Marie nauroi. "Nononono! They can't do that!!" hän sanoi kun näki sateenvarjot. Minäkin nauroin. Niin, ja talomme katolla, uima-allasalue oli tyhjentynyt ihmisistä, vain minä ja norjalainen Marie jäimme.