Kun katson ikkunasta ulos, näen lehtimetsää, muutaman kuusen ja hiljaisen pihatien.

Kun suljen silmäni, näen itseni asuntomme parvekkeella juomassa aamukahvia katselleen vilkkaan tien hulinaa.


Miten voi olla kaksi aivan erilaista maailmaa alle kuuden tunnin päässä toisistaan?

Paluu Suomessa arkeen oli rankka - siis oikeasti. Jouduin heittämään kaikki vaatteet, tai suurimman osan, joita käytin Dubaissa, odottamaan kesää. Minua paleli aivan koko ajan.

Ensimmäinen aamu kouluun mentäessä oli shokki - kuulin aivan liikaa ympärilläni suomea. Tiedättehän te, jotka olette olleet ulkomailla pidempään kuin kuukauden, mitä tarkoitan. 

En osannut sanoa "välitunti" suomeksi, mietin ja mietin mitä se sana tarkoitti. Kahvitauko, oli sana jotai en saanut suustani, tai sain Coffee break. Elämäni sekavin viikko, kun opettelin taas käyttämään bussia, tai siis, odottamaan sitä. Dubaissa ei tarvinnut - eikä haitannut, jos "myöhästyit" metrosta, seuraava tulisi ennen kuin iPodissa soinut biisi vaihtuisi. 

Ensimmäinen kouluaamu oli katastrofi - myöhästyin, siis oikeasti myöhästyin, bussista, joka johti ties kuinka moneen muuhun myöhästymiseen. Myöhästyin siis koulusta, esittelytilaisuudesta ja aivan kaikesta iltapäivän menoista. Pelkästään yhden asian takia - bussi. 

Automaattiset ovet ovat olleet kaipuuni kohde hetken ajan, rakastan niitä, koska voi unohtaa kävelevänsä ovesta - näin ei siis koulussa käynyt. Olin hakenut matkalta take away- kahvin, kävelin ovesta sisään, eli toisin sanoen törmäsin oveen, sillä se ei auennut, miksiköhän? Sain aamuisen kahvikylvyn. 

Ja ainiin, olin unohtanut myös sen, että takki on sadesäällä ehdoton, sateenvarjon lisäksi. 

Iltapäivällä sainkin niskaani vettä, eikä se ollut kahden minuutin lämmin sadekuuro, johon olin Dubaissa tutustunut. Ei, se oli kahden päivän mittainen sadejakso, voimistuvin ottein. 

Minua paleli, ja palelee edelleen.